Opettele sanomaan ”kyllä”

Usein saa lukea eri artikkeleista, kuinka meidän olisi tärkeää opetella sanomaan ”ei”. Pitää varmasti paikkaansa joissain tilanteissa, mutta minä olen sitä mieltä, että aivan yhtä tärkeää on opetella sanomaan ”kyllä”.

Asia on pohdituttanut minua ehkä juuri oman tämän vuoden teemani vuoksi. Uuden vuoden lupausten sijaan päätin tänä vuonna olla rohkeampi, unelmoida rohkeammin ja koetella niitä oman mukavuusalueeni rajoja. Se vaatii aika monta kyllä-sanaa. Pitää osata sanoa ensin ”kyllä” omassa päässään niille omille unelmilleen: ”Kyllä, tämä on minulle tärkeää”. Sen jälkeen pitää osata vastata myöntävästi, kun joku ehdottaa jotain uutta, mistä ei ole mitään onnistumisen takeita, mutta mikä saattaa olla merkittävä merkkipaalu tai tienviitta matkalla kohti omaa tavoitetta. Ein sanominen näissä tilanteissa voi usein olla helpompaa tai turvallisempaa, mutta se ei myöskään vie eteenpäin.

Toki ein sanominen on toisinaan järkevää. Se on keskeinen taito esimerkiksi ajanhallinnassa ja omien rajojen vetämisessä. Joka suuntaan emme voi edetä ainakaan samanaikaisesti ja välillä on myös pakko priorisoida. Tärkeintä onkin siis ehkä tunnistaa, miksi jollekin asialle tekee mieli sanoa ”ei”. Onko se omista rajoista ja resursseista huolehtimista, vai kumpuaako se sittenkin enemmän pelosta tai epävarmuudesta?

camilla tuominen rohkeus 2

Yksi suurimmista syistä ein sanomiselle on epäonnistumisen pelko. Moka aiheuttaa valtavan häpeäaallon, joka ottaa helposti valtaansa koko kehon. Tiedät kyllä, mistä tunteesta nyt puhun. Tässä kohtaa on todella tärkeää muistaa, että pelko on muiden tunteiden lailla meidän puolellamme. Sillä on tärkeä tehtävä suojella meitä. On aivan luonnollista, että haluamme suojella itseämme häpeältä ja epävarmuuden tunteelta. Siitä, että joku asia pelottaa, on siis aivan turha liikaa soimata itseään, vaan silloinkin voisi itseään kohtaan suhtautua empaattisemmin ja vain hyväksyä sen, että ”okei, tämä asia nyt selvästi pelottaa minua aika paljon.” Se ei tarkoita, että olisin jotenkin huonompi kuin muut.

Pyörittelin tätä teemaa mielessäni jonkin aikaa ja keskustelin asiasta muutaman ystäväni kanssa. Yksi heistä totesi mielestäni varsin hienosti ja oivaltavasti, että me usein sanomme ”kyllä” silloin, kun emme oikeasti uskalla sanoa jollekin asialle (tai ihmiselle) ei, vaikka ehkä pitäisi. Vastaavasti sanomme ”ei” silloin kun emme uskalla sanoa ”kyllä”. Voi olla, ettei ole aivan helppoa alkaa toimia toisin, mutta sitäkin voi opetella. Itseään ja omia ajatuksiaan kannattaisi ehkä näissä tilanteissa tarkastella uteliaasti, vähän niin kuin ulkopuolisen silmin. Silloin voi tehdä huomioita omasta toiminnastaan ja havaita ne hetket, milloin se ”ei” livahtaa suusta, ja sen jälkeen ehkä pohtia, ohjauduinko nyt tuossa tilanteessa pelosta vai rohkeudesta käsin. Rajojenkin vetäminen nimittäin vaatii välillä suurta rohkeutta. Samalla voi kysyä itseltään, mitä minä tarvitsisin, jotta minulla olisi turvallisempi olo ja jotta voisin sanoa tälle asialle kyllä. Tarvitsenko ehkä jotain lisätietoa tai lisää aikaa? Vai tarvitsenko tässä apua joltain ulkopuoliselta?

Toinen ystäväni jatkoi tätä ajatusta toteamalla, että tällä tavoin havainnoimalla voi myös huomata ne hetket, milloin ”ei” livahtaa suusta ihan vain vanhasta tottumuksesta. Yhtä lailla tämä ”ei” koskee meitä itseämme kuin ihmisiä meidän ympärillämme. Sanomme itsellemme ”ei”, koska emme ole ennenkään tehneet jotain tai olemme esimerkiksi luoneet päähämme meitä rajoittavan uskomuksen omista kyvyistämme. Ystäväni jatkoi tätä ajatusta huomauttamalla osuvasti, että helposti myös lapsille tulee sanottua ”ei” ihan vain vanhasta tottumuksesta tai uskomuksesta. ”Eihän sitä noin voi tehdä, ei ole ennenkään tehty.”

Monille tavoitteiden asettaminen voi tuntua haasteelliselta etenkin oman yksityiselämän puolella. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta väittäisin, että tällaisissa tilanteissa on hyötyä, että on joku haju siitä, mitä elämältään (tai jollain sen osa-alueella) tavoittelee. Tällöin on helpompaa pysähtyä miettimään uuden mahdollisuuden kohdalla sen merkitystä pidemmän aikavälin tavoitteen kannalta. Jos tartun tähän haasteeseen, viekö se minua askeleen lähemmäs kohti tavoitettani? Tästä näkökulmasta katsottuna pelko voikin muuttaa muotoaan. Haasteelliselta tuntuvasta asiasta voi tästä perspektiivistä katsottuna tulla tärkeä oppimiskokemus matkalla kohti jotain muuta itselle tärkeää tavoitetta. Ei ja kyllä saavat näin uudet mittasuhteet.

Tärkeintä on ehkä kuitenkin aina muistaa se, että on täysin meidän omissa käsissämme, miten tilanteen kulloinkin tulkitsemme. Itselleni on jäänyt vahvasti mieleen resonoimaan sisututkija Emilia Lahden vertaus sisusta kumilenkkinä, joka tarvittaessa venyy enemmän kuin uskoisimmekaan. Ajattelen, että rohkeus on vähän samalla tavalla mielen lihas, joka kaipaa sisumaista jumppakuminauhaa. Sitä on hyvä tietoisesti vähän välillä treenata ja venytellä, jotta se pääsisi kasvamaan.

 

***

Tämän blogipostauksen kuvana on lahjakkaan Camilla Tuomisen piirros pelon ja rohkeuden vuorista. Camillalta ilmestyy maaliskuun lopussa Tunnekuvakirja – tunnesekamelskasta tunteiden ymmärtämiseen, jossa on lisää hänen oivaltavia piirroksiaan tunteista ja niiden ymmärtämisestä. Kannattaa käydä tsekkaamassa kirjan facebook-sivut! Suurkiitos vielä Camillalle kuvan lainaamisesta.

 

Share on FacebookTweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>