Toivon merkitys selviytymisessä

Toivon merkitys selviytymisessä

Toisin kuin usein luullaan, toivo ei ole tunne.

Olin vapunpäivänä Katja Ståhlin haastateltavana Radio Novan ohjelmassa Seitsemän oikein. Haastattelun aiheena oli onnettomuus, siitä selviytyminen sekä uuden merkityksen löytäminen elämälle. Kuinka ponnistaa elämässä eteenpäin, kun ei tiedä mitä kohti on menossa? Mistä löytää ne tarvittavat voimavarat silloin, kun elämä heittää eteen aivan kohtuuttomalta tuntuvia koettelemuksia?

Pari tuntia kestäneestä haastattelusta huolimatta tuntuu siltä, että tärkeitä asioita jäi vielä sanomatta. Olen toki reflektoinut paljonkin omaa tapaani suhtautua koettelemuksiin ja elämään ylipäätään, mutta omakohtaisen kokemuksen lisäksi olen myös lueskellut aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja tutkimustietoa muun muassa post-traumaattiseen kasvuun liittyen. Olen halunnut ymmärtää paremmin itseäni, mutta vielä sitäkin suurempana on ollut halu ymmärtää ilmiötä yleisemmin. Miksi jotkut tuntuvat heittävän hanskat tiskiin pienimmistäkin vastoinkäymisistä, kun taas toiset jaksavat uskoa itseensä ja sinnikkäästi tarpovat eteenpäin umpihangessa? Itse toistan valmennuksesta puhuttaessa, kuinka meissä ihmisissä on usein paljon enemmän henkisiä voimavaroja, kuin mitä tiedostammekaan. Silti toiset tuntuvat löytävän nämä voimavarat helpommin, kuin toiset.

Mainitsin radiohaastattelussa omalta kohdaltani tietyt luonteenpiirteet, joista on varmasti ollut minulle hyötyä. Positiivinen elämänasenne ja optimistinen luonne ovat ehdottomasti olleet avuksi matkan varrella. Valmennuskoulutuksen aikana oivalsin kuitenkin kaksi ensisijaisen tärkeää tekijää, mitkä vaikeuksia kohdatessa ovat kantaneet ehkä jopa pidemmälle kuin optimismi. Nämä ovat terve itsetunto sekä toiveikkuus. Pidän näitä jopa positiivista asennetta ja optimismia tärkeämpinä, sillä nämä eivät ole synnynnäisiä luonteenpiirteitä vaan opittuja vahvuuksia ja ominaisuuksia, jotka kehittyvät elämän varrella.

Lastenpsykiatri Janna Rantala kirjoittaa artikkelissaan, kuinka hyvä itsetunto itseasiassa syntyy siitä, että tuntee kelpaavansa juuri sellaisena kuin on. Itsetunnolla ylipäätään tarkoitetaan ihmisen käsitystä omasta itsestään kaikkine puolineen, ja lapsella tämä rakentuu aluksi lähes yksinomaan hänen vanhempiensa käsitykseen. Sillä, mistä lasta kiitetään ja kehutaan, ja myös sillä miten vanhemmat itse arvostavat itseään, on valtavan suuri merkitys. Toisaalta pelkkä kehu ei riitä hyvän itsetunnon rakennusaineeksi, vaan tarvitaan jotain muuta. Itseeni kolahti Rantalan sanat:

”Tarvitaan jotain paljon syvempää, sanoiksi huonosti kääntyvää: nahkoineen karvoineen jollekulle kelpaamista. Kelvatessa ei tarvita ääneen lausuttuja ominaisuuksia, eikä siinä vanhempi asetu lapsen yläpuolelle häntä arviomaan. Siinä ollaan yhdessä, jaetaan jotain juuri nyt.”

Toiveikkuudesta taas kirjoittaa mielestäni varsin osuvasti häpeää tutkinut sosiaalityön tutkijaprofessori Brené Brown kirjassaan Uskalla haavoittua. Hän kuvaa toivon olevan yhdistelmä tavoitteiden asettamista, sitkeyttä ja sisukkuutta niiden saavuttamiseksi, sekä uskoa omiin kykyihinsä. Se ei siis ole tunne, vaan ajattelutapa. On tärkeää ymmärtää, että toivo on opittua ja useimmiten se opitaan lapsuudessa. Tähän tarvitaan ihmissuhteita, joissa on asetettu rajoja ja oltu johdonmukaisia, mutta myös annettu lasten kokea vastoinkäymisiä ja kannustettu eteenpäin. Kun lapsi saa tilaisuuden kamppailla tai kokea pettymyksiä ja epäonnistumisia, hän oppii myös uskomaan itseensä. Ratkaisukeskeisessä ajattelussa, onpa sitten kyse valmennuksesta tai terapiasta, toivon vahvistuminen nähdään yhtenä olennaisimpana elementtinä. Tämä saattaa olla yksi merkityksellisimmistä pelastavista voimista silloin, kun elämä koettelee.

Valmennuksessa on kyse hyvinvoinnin lisäämisestä ja ongelmien ennaltaehkäisystä. Uskoisin, että valtaosalle vanhemmista yksi suurimpia huolenaiheita on oman lapsen hyvinvointi ja tarve suojella tätä maailman vaaroilta. Silti kukaan meistä ei pysty olemaan lastensa suojana aina ja kaikkialla. Kumpikaan vanhemmistani ei olisi voinut mitenkään estää minua joutumasta onnettomuuteen. Kuitenkin nämä ominaisuudet, hyvä itsetunto ja toiveikkuus, ovat olleet avainasemassa koko selviytymisprosessini ajan. Toiveikkuus ja terve itsetunto ovat paras ja tärkein lahja, mitkä olen vanhemmiltani saanut ja millä he ovat suojelleet minua miltä tahansa vastoinkäymiseltä ikään kuin etukäteen. Se, jos mikä, on valmennusta ja ennaltaehkäisyä parhaimmillaan. Lohdullista on, että mikäli elämäntaitoja ei ole saanut kotoa lahjaksi, voi niitä opetella myös myöhemmin.

 

Voit kuunnella radiohaastattelun täältä.

Banksyn kuva lainattu Pinterestistä.

No Comments

Post A Comment