Se mikä ei tapa…

Se mikä ei tapa…

Miksi itse asiassa on aivan ok, jos ennen esiintymistä vähän jännittää?

Marraskuun viimeisenä lauantaina kokoontui Tampere-talolle 12 puhujaa inspiroimaan yli tuhatpäistä Täysii-seminaarin yleisöä aiheesta ”kasvu”. Vaikkei kyseinen seminaari ollutkaan minulle aiemmilta vuosilta tuttu, oli konsepti hyvin saman kaltainen kuin maailmalla suosiota niittäneet TED-puheet, josta minullakin on kokemusta jo kolmen vuoden takaa. Aikaa oli jokaiselle puhujalle varattu hyvin rajallisesti ja iso yleisö yhdistettynä kokeneeseen puhujakaartiin olivat omiaan luomaan esityksen onnistumiselle lisäpaineita.

Olin valinnut puheeni aiheeksi ”Se mikä ei tapa… – kasvun potentiaali trauman jälkeen”. Melkoisen iso aihe pariinkymmeneen minuuttiin. Tilaisuutta edeltävä perjantai kuluikin olohuoneeni lattiaa edestakaisin kävellen ja puhetta kellon kanssa treenaillen. Alkoi jo hieman tuskastuttaa, sillä en millään tahtonut saada puheeseen sellaista sujuvuutta ja läsnäoloa, mitä toivoin.

Olin jo harjoittelustressin varjolla aikeissa perua aiemmin sovitun tapaamisen ystäväni kanssa, kunnes tulin ajatelleeksi, että voin käyttää tilaisuuden hyväksi ja esittää puheeni hänelle. Ystäväni on itsekin kokenut esiintyjä ja puhuja, joten tiesin saavani häneltä hyviä huomioita esitykseni hiomiseen. Hän totesi minulle, ettei itse tätä nykyä pahemmin esiintymisiään harjoittele vaan luottaa siihen, että juuri oikeat sanat tulevat harjoittelemattakin. Tähän hän lisäsi, että rentoutta tuo myös se, että hän on opetellut ajattelemaan 8+ suorituksen olevan aivan riittävän hyvä.

Keskustelumme avasi silmäni, sillä oivalsin, että minä taas haluan onnistua 10- tai vähintään 9½ arvoisesti. Harvassa asiassa vaadin itseltäni paljon, mutta jostain syystä huomaan hyvän puheenvuoron pitämisen olevan sellainen haaste, missä haluan ylittää itseni tai ainakin antaa parhaani.

Niinpä lauantaina matkaseuranani oli parvi perhosia vatsassa, kun aamulla lähdin kohti Tamperetta. Koetin matkan aikana irrottaa ajatukseni puheesta ja luottaa siihen, että valmisteleva työ oli jo tehty. Perillä Tampere-talossa oli lämpiössä jo muutama muukin puhuja paikalla selvästi jännittyneissä fiiliksissä. Ensi töikseni marssin lavalle, sillä haluan aina mahdollisuuksien mukaan päästä tarkistamaan esiintymistilan ja luomaan siihen jonkinlaisen suhteen. Se on osa virittäytymistäni. Lava oli valtava, ja katsomo vielä suurempi! Aivan kohta ovet aukeaisivat ja penkit täyttyisivät kuulijoista.

Takahuoneessa mittailin käytävää ja tarkkailin tunnetilaani. Olin pari viikkoa aiemmin sattumalta törmännyt Facebookissa videoklippiin, jossa Simon Sinek puhuu oletettavasti ryhmälle nuoria. Hän vertaa hermostuneisuutta ja innostuneisuutta huomauttaen, että itse asiassa kehomme reagoivat tuolloin kovin samoilla tavoin. Kädet hikoavat, hengitys tihentyy, sydän hakkaa. Niinpä hän on opetellut sanomaan itselleen, että hermostuksen sijaan hän on innoissaan. Ymmärrän kyllä Sinekin pointin, mutta minusta kuitenkin on aivan normaalia jännittää ennen esiintymistä.

Miksi minua siis jännittää?

Siksi, että haluan onnistua. Siksi, että esiintymistilanne on minulle henkilökohtaisesti tärkeä ja ajattelen, että minulla on painavaa sanottavaa. Siksi, että arvostan yleisöä, joka on maksanut lipuista paljon ja käyttää nyt lauantai-iltapäivänsä kuunnellen minua ja muita puhujia. Heillä on minulle väliä ja haluan heidän saavan vastinetta rahoilleen. Minä olen täällä heitä varten. Toki jännitykseen vaikuttaa myös se, että yleisössä istuu yli tuhat henkeä, mutta tiedän, että minua kyllä jännittäisi, vaikka heitä olisi paljon vähemmän. Jännittäminen on ok, sillä se kertoo siitä, että tällä on minulle väliä.

Lavalle astelee mäkihyppääjälegenda Toni Nieminen, minun vuoroni on seuraavana. Seison käytävällä lavan vieressä ja minua aletaan mikittää. Juontajana toimiva Petri Hiissa tulee hymyillen kysymään, onko kaikki valmista. Vastaan, että nyt alkoi sydän pamppailla. Tarkistan sykkeeni ranteeseen vahingossa jääneestä aktiivisuusrannekkeesta, se on 133. ”Ihan hyvä lämmittelysyke,” Petri naurahtaa. Kehoni valmistautuu. Vedän syvään sisään henkeä, ja puhallan vielä pidempään ulos. Kyllä vain, kaikki on valmista.

Miten esitykseni sitten sujui? Voit katsoa sen kokonaisuudessaan tästä alta (tai oheisesta linkistä).

No Comments

Post A Comment