”What is worth doing even if you fail?”

Tiedättehän, kuinka silloin kun itse oli autokoulussa, näkyi liikenteessä joka puolella autokoulujen autoja? Minulle on käynyt nyt vähän samalla tavalla tämän rohkeus-teeman kanssa.

Päätin alkuvuodesta, että tänä vuonna olen rohkeampi. Minulle tuo tarkoittaa käytännössä sitä, että pyrin tunnistamaan ne tilanteet, joissa mieleni tekee sanoa ”ei” sen takia, että pelkään. Toisaalta pyrin huomaamaan ne päässäni surraavat uskomukset, mitkä ehkä estävät minua ajattelemasta uudelta kantilta ja unelmoimasta isosti. Tämä ei aina ole ihan helppoa, mutta mahdollisuuksia itsensä ja omien ajatustensa haastamiseen tarjoutuu onnekseni koko ajan.

Olin juuri pyöritellyt tätä teemaa erään ystäväni kanssa, kun puhelimeni yllättäen soi. Luurin toisessa päässä Yle Femman tuottaja esitteli itsensä ja asiansa nopeasti ruotsiksi. Hän halusi kutsua minut Efter Nio -keskusteluohjelman jaksoon, jossa aiheena oli ”rikedom”, eli rikkaus. Ajatus oli, että kertoisin, miltä elämän rikkaus tuntuu ja miten se näyttäytyy, kun on ensin kohdannut vakavan onnettomuuden ja sitten selvinnyt siitä. Hämmentyneenä vastasin, etten oikein osaa tehdä päätöstä näin nopeasti, vaan pyysin muutaman päivän mietintäaikaa, jotta ehtisin myös tarkistaa kalenterini. Sisälläni ääni silti huusi ”ei, en halua!”, sillä nimestäni huolimatta on äidinkieleni suomi ja vaikka puhukin ruotsia ihan sujuvasti, ei se kuitenkaan ole ensisijainen tunnekieleni. TV-esiintyminen toisella kotimaisella olisi siis vahvasti epämukavuusalueellani.

hopesnotfears (1)

Kerroin ystävälleni puhelun sisällön ja hän totesi viisaasti, että juuri siksi sinun pitääkin suostua, kun mielesi tekee sanoa ei. Tiesin tietenkin hänen olevan oikeassa, olimmehan juuri keskustelleet aiheesta. Siksi olinkin salaa onnellinen, kun huomasin, että minulla sattui olemaan kuvauspäivälle jo buukattuna työkeikka Turkuun, joten saatoin hyvällä omallatunnolla tällä kertaa kieltäytyä kohteliaasti esiintymisestä. Ei mennyt kuin muutama päivä, kun sain sähköpostia samalta tuottajalta. Tällä kertaa hän ehdotti toista kuvauspäivää, jolloin kuvattaisiin samaan ohjelmaan jakso teemalla ”mod”, eli rohkeus. Niinpä, kuinka ollakaan! Totesinkin, että tästä en nyt vain pysty kieltäytymään. Lopputuloksen voi nyt nähdä Yle Areenalta.

Kuten aina, editoinnin myötä leikkauspöydälle jää väistämättäkin jotain sellaista sisältöä, mitä itse pitää tärkeänä. Onneksi voin vapaasti jatkaa juttua aiheesta tällä areenalla! Minulle rohkeus tarkoittaa yleensä valintaa. Sitä, että on yksi tai useampi vaihtoehto, joiden välillä voin puntaroida. Menenkö kohti sitä, mikä ehkä hieman pelottaa, mutta missä näen kuitenkin jonkin kutkuttavan mahdollisuuden, vai pysynkö mukavuusalueellani tai annan pelon sanella päätöksiäni? Onnettomuudesta toipumisessa ei niinkään tarvittu rohkeutta, vaan pikemminkin sisua ja sinnikkyyttä. Siinä ei ollut paljon valinnanvaraa, vaan oli vain tarvottava eteenpäin askel kerrallaan ja uskoa, että asiat kyllä muuttuvat vielä parempaan suuntaan. Rohkeutta on vaadittu enemmänkin siinä vaiheessa, kun on joutunut kohtaamaan ne monet ikävätkin tunteet, mitä niin suureen menetykseen ja elämänmullistukseen väistämättä liittyy. Oikeastaan kaikkein eniten rohkeutta on tarvittu siinä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Suurinta rohkeutta on olla aito oma itsensä.

Rohkeus-teema näyttää nyt seuraavan minua joka paikkaan ja tulee vastaan mitä yllättävimmissä tilanteissa. Viime viikon torstaina Suomen positiivisen psykologian yhdistys järjesti jäsenilleen luentoillan, jonka aiheena oli rohkeus (tietenkin!). Kun puhutaan rohkeudesta, on samalla tärkeää puhua pelosta. Pelko on tunteena täysin luonnollinen ja me kaikki pelkäämme jotain. Sillä on oma tärkeä funktionsa suojella meitä vaaroilta ja riskeiltä. Yksi ehkä suurimmista pelon syistä on se, että tekee jotain mitä saisi myöhemmin hävetä. Häpeän tunne on ihmiselle usein pelkoakin vaikeampi käsitellä, sillä se on niin kokonaisvaltainen. Vaikka asiaa ei tule yleensä nykyään ajatelleeksi, liittyy häpeän tunne tai sen pelko kuitenkin vahvasti tarpeeseemme kokea yhteenkuuluvuutta muihin. Yksin jääminen ja hylätyksi tuleminen on kipeä kokemus ja se on joskus muinoin esi-isiemme aikaan ollut myös varsin vakava uhka hengissä selviytymiselle. Tämän vuoksi omaa pelon tunnetta kohtaan voi olla ymmärtäväinen eikä sitä varsinkaan tarvitse hävetä.

Luentoillassa myötätuntotutkija Miia Paakkanen puhui rohkeuden ja myötätunnon välisestä yhteydestä. Molemmissa on kyse itsensä ylittämisestä. Myös myötätunto, niin itseä kuin muita kohtaan, voi vaatia rohkeutta. Uskallanko antaa anteeksi? Uskallanko pyytää treffeille? Yksilöinä meidän pitää myös rakentaa mahdollisuuksia rohkeuden harjoittamiselle. Huomaammeko ne tilanteet, missä voimme nostattaa ja rohkaista toista? Osoitammeko myötätuntoa, kun huomaamme toisen pelon, ja näin tarjoamme hänelle mahdollisuuden olla rohkea ja ylittää itsensä?

Kaksi päivää Efter Nio -ohjelman nauhoitusten jälkeen osallistuin Suomen World Visionin tapahtumaan, missä yhtenä puhujana oli psykologi ja valmentaja Ilona Rauhala. Ja kuinka sattuikaan, Ilonan puheen teemana oli ”rohkeus”. Puheenvuorosta olisi tähän paljonkin ammennettavaa, mutta säästän ne ehkä kokonaan toiseen postaukseen tai odotan, että Ilona bloggaa asiasta itse. Hienoin kiteytys häneltä mielestäni oli kuitenkin se, että rohkeus ei tarkoita välttämättä pelottomuutta, vaan rohkeus voi olla myös sitä, että tekee vaikka pelkääkin.

 

Blogipostauksen otsikko on tällä kertaa lainattu suoraan tutkijaprofessori Brené Brownilta. Mitäpä sitä hyvää muuttamaan!

Share on FacebookTweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>