Kiitos kehoni, tuhkasta noussut

13 tammi Kiitos kehoni, tuhkasta noussut

Annatko kehollesi sen kaipaamaa huomiota vai vaaditko siltä liikaa?

Istun lattialla joogamaton päällä, silmäkulmastani vierähtää kyynel. Oloni on helpottunut, keventynyt ja suupieleni kohoavat hymyyn. Olen juuri tehnyt harjoituksen, jonka tarkoituksena oli osoittaa keholleni iloa ja kiitollisuutta. Tuo hetki on jäänyt mieleeni voimallisena kokemuksena. Oma keho on sellainen, miltä ollaan usein totuttu vain vaatimaan asioita. Sitä ruoskitaan, siitä puhutaan rumasti, se ei koskaan kelpaa tai ole sellainen kuin pitäisi tai toimi kuten haluaisimme. On hämmentävää, kuinka usein puhumme kehostamme aivan kuin se olisi meistä itsestämme jotenkin irrallinen osa. Jotain meidän itsemme ulkopuolella, välttämätön ikävä kapine mitä nyt on vain pakko raahata mukana.

Minunkin kehoni tuntui pitkään vieraalta ja väärältä. Se ei sinänsä ole mikään ihme, kun ottaa huomioon, miten äkisti kehoni muuttui onnettomuuden vuoksi. Pitkään tuntui siltä kuin olisin ollut jonkun toisen vartalossa. Se oli väärän kokoinen ja toimikin aivan eri tavoin kuin aiemmin. Aineenvaihduntani tuntui olevan jumissa, vatsaa turvotti ja minua harmitti. Palovamma-arvet hävettivät niin, etten halunnut käyttää hihattomia paitoja tai lyhyitä hameita.

Kehoni oli käynyt läpi aivan valtavan mullistuksen, mutta sen sijaan että olisin suhtautunut kehooni, eli siis itseeni, myötätuntoisesti, minäkin vain sätin sitä ja olin tyytymätön. Kunnes tein edellä mainitun harjoituksen. Istuin lattialle ja kävin vartaloni läpi kohta kohdalta, aloittaen varpaista ja edeten pikkuhiljaa ylöspäin. Kosketellen, silitellen, halaillen, paijaillen. Osoittaen sekä sanoin että teoin keholleni, että se on minulle tärkeä ja olen siitä iloinen ja kiitollinen. Taisin päästä suurin piirtein jalkapöytien kohdalle, kun ensimmäiset kyyneleet kihosivat silmiini ajatellessani, kuinka paljon pelkästään jalkateräni tekevät työtä joka päivä kuljettaessaan minua kaikkiin niihin paikkoihin, mihin haluan mennä.

Minun kehoni on hieno ja taitava. Se on selviytynyt aivan uskomattomasta haasteesta ja puristuksesta, venynyt ja taistellut, noussut kirjaimellisesti tuhkasta. Se, mitä se minulta kaipaa ja ansaitsee, on arvostusta, kuuntelua ja huolenpitoa. Ei yhtään enempää eikä vähempää. Pysähtymällä kehoni viestien äärelle olen vihdoin oppinut iloitsemaan siitä ja hyväksymään sen uudestaan, ja ennen kaikkea olen herkistynyt kuulemaan kehoni tarpeet. Tiedän, milloin kehoni kaipaa raskaampaa liikuntaa tai venyttelyä. Tiedän, milloin minun on parempi tehdä jotain rauhoittavaa. Tiedän, minkälaista ravintoa kulloinkin tarvitsen. Kehoni on jälleen alkanut tuntua omalta ja viime kesänä nautin bikinit päällä Välimeren aalloista siinä missä kaikki muutkin.

Ihmiskeho on valtavan viisas ja hieno kokonaisuus. Keho kyllä tietää, mitä se tarvitsee, jos sitä pysähtyy edes hetkeksi kuuntelemaan. Ehkä se selkäkipu tai polven oireilu ei olekaan kehon tahallista kenkkuilua, vaan ehkä sillä on viesti, mikä sinun olisi syytä huomata ja minkä äärelle voisit hetkeksi pysähtyä. Kuten kehotietoisuusohjaajana toimivalla yhteistyökumppanillani on tapana sanoa: ihmiskeho on tarkoitettu toimimaan ja jos se ei toimi, todennäköisesti se johtuu siitä, että käytät sitä jotenkin väärin.

Annatko kehollesi sen kaipaamaa huomiota? Annatko sille tarpeeksi lepoa vai vaaditko siltä ylisuorittamista? Muistatko sanoa sille kauniita sanoja ja kiittää sitä kaikesta siitä, mitä se joka päivä vuoksesi tekee? Tunnistatko, milloin kehosi kuiskaa sinulle ensimmäisiä merkkejä stressistä, ”hidasta nyt vähän, hyvä ihminen”? Ja mitä silloin teet?

Kuva: Juja Han