14 touko Lupa epäonnistua
Opettele sietämään epäonnistumisia, sillä toivo syntyy vaikeuksien ja ponnistelujen kautta.
Tapasin jokunen viikko sitten ystävääni lounaalla. Hänen kuusivuotias tyttärensä on minun kummityttöni ja näin kevään koittaessa luvassa on tietenkin harrastusten kevätjuhlia ja -näytöksiä.Ystäväni kertoi saaneensa valmentajilta vanhemmille suunnatun viestin, jossa nämä muistuttivat ystävällisesti, että lapsi ei välttämättä jännitykseltään ole kevätesityksessä parhaimmillaan. Vaikka siis treeneissä lapsi saattaa asiat osata ja hallita, voi olla, että esityslavalla sormi meneekin suuhun, askeleet sekaisin ja tulee pieniä (tai isompiakin) mokia.
Hämmennyin tämän kuultuani melkoisesti ja jäin pohtimaan asiaa. Valmentajien tarkoitus on aivan varmasti hyvä, mutta mietin, että mitä on mahtanut tapahtua, jotta tällaiselle viestille koetaan olevan tarvetta? Miksi tällaisesta asiasta pitää erikseen muistuttaa aikuisia ihmisiä? Kyllähän moni aikuinenkin jännittää esiintymistä, saati sitten pieni lapsi, eikä siinä ole mitään epätavallista tai kummallista. Itse ainakin muistan omasta lapsuudestani, että se nyt oli päivänselvää, että aina oli joku, joka jäätyi totaalisesti, tai lähti oikealle, kun piti mennä vasemmalle tai ei muuten vain pysynyt tahdissa. Joskus se olin minä, joskus joku toinen pieni jumppakirppu.
Tulin pohdinnoissani siihen lopputulokseen, että viestin taustalla tuntuisi olevan kaksi vaihtoehtoista syytä tai ehkä jopa molemmat. En todellakaan ole mikään lastenkasvatuksen asiantuntija, mutta maallikkonakin sitä tulee törmättyä sellaisiin termeihin, kuten curling- ja helikopterivanhemmuus tai ”tiikeriäiti”. On toki luonnollista, että lastaan haluaa suojella ikäviltä asioilta ja pettymyksiltä, mutta ylisuojelevuudella voi itse asiassa tehdä lapselleen melkoisen karhunpalveluksen. Pieleen menneet piruetit kevätnäytöksessä, väärin päin sormilla laskettu päässälasku matikankokeessa (tositarina, köh!) tai ensimmäisissä telinevoimisteluharjoituksissa jännityksen myötä unohtunut kuperkeikkataito (myöskin tositarina) ovat juuri niitä matkan varrella tarvittavia pieniä ja turvallisia kolhuja ja epäonnistumisia, jotka rakentavat lapsessa toivoa, rohkeutta ja lannistumattomuutta niitä vähän isompia kolhuja varten. Niitä kun kuitenkin väistämättä osuu meidän jokaisen polulle ennemmin tai myöhemmin. Lapsi kyllä selviää pettymyksistä, etenkin jos hänellä on tukenaan aikuinen, joka auttaa häntä normalisoimaan tilanteen eikä lietso lisää häpeän tunnetta.
Toinen kysymys onkin sitten se, kuinka kykeneväisiä me aikuiset olemme sietämään epäonnistumista ja siihen liittyviä ikäviä tunteita, kuten häpeää ja pettymystä. Usein kuulen ystäviltäni, kuinka jalkapallokenttien ja jääkiekkokaukaloiden ulkopuolella vanhemmat ovat itse asiassa paljon kilpailuhenkisempiä ja enemmän tosissaan, kuin lapset siellä kentällä. Lapsen moka saattaakin nostaa pintaan vanhemman omat häpeäkokemukset. Onko siis niin, että kun aikuinen ei välttämättä osaa hanskata omia tunteitaan, hän ei myöskään luota lapsen kykyyn selvitä pettymyksistä? Lapsi kyllä saattaa kestää omat pettymyksensä ja vastoinkäymisensä, mutta meille aikuisille tuntuu välillä olevan todella vaikeaa päästää irti ja sietää epävarmuutta.
Haluaisin kuitenkin ajatella, että suurin osa vanhemmista toivoisi lapsistaan kasvavan eheitä, resilienttejä ja tasapainoisia aikuisia. Tähän tarvitaan resilienttejä ja tasapainoisia vanhempia. Vanhempia, jotka rohkeasti osoittavat myötätuntoa ja hyväksyntää niin itselleen kuin lapsilleen. Kuten häpeää ja haavoittuvaisuutta tutkinut Brené Brown on viisaasti todennut, se miten me aikuiset suhtaudumme maailmaan, ennustaa paljon paremmin, miten lapsemme tulevat pärjäämään elämässä kuin mitkään muut lastenkasvatustaidot tai -tiedot. Emme voi antaa lapsillemme mitään sellaista, mitä meillä ei ole.
Omanarvontuntomme ja kokemus siitä, että riitämme ja kelpaamme sellaisina kuin olemme, alkaa kehittyä jo lapsuudessa. Osa ajattelustamme, tunteistamme ja käyttäytymisestämme on sisäsyntyistä, osa taas ympäristön muokkaamaa. Ennen kaikkea sen ympäristön, missä lapsuutemme vietämme. Mitä kuulemme meille sanottavan ja miten havaitsemme vanhempiemme tai muiden meitä ympäröivien tärkeiden aikuisten toimivan. Kun pieni veskari päästää maalin, tuleva tähtikiekkoilija missaa syötön tai tanssiesityksen leppäkerttu unohtuu vilkuttamaan huomatessaan isän katsomossa, tarvitsee hän rinnalleen jonkun, joka sanoo, ettei se haittaa ja että kaikille käy joskus niin. Että epäonnistumisestaan huolimatta hän on silti hyväksytty ja rakastettu.
Kuva: Gratisography
Kommentointi on suljettu.